Kiasman arkkitehtuuri leikkii vaatimattomuudella ja voimalla

Kiasman arkkitehtuurikilpailu ratkesi vuonna 1993. Kilpailu oli Pohjoismaissa avoin ja ehdotuksia tuli ennätysmäärä. Tämän lisäksi kilpailuun oli kutsuttu muualta maailmasta muutamia mielenkiintoisia arkkitehtejä, jotka eivät olleet aiemmin suunnitelleet taidemuseota.

– Olen miettinyt tätä viime aikoina, ja se on varmasti vaikuttanut siihen, että on syntynyt tällainen hyvin mielenkiintoinen rakennus. On löytynyt mielenkiintoinen persoona ja suuri taiteen ystävä, Steven Holl, jolla ei ole aikaisempia lukittumia siitä, miten taidemuseo suunnitellaan, Timo Kiukkola pohtii.

Alun perin on ollut mahdotonta täysin arvata sitä, mihin suuntaan nykytaide menee ja mitä teokset vaativat esitystekniikalta ja miten niitä ripustetaan. Tämän vuoksi gallerioita päivitetään näyttelytekniikan tarpeita vastaamaan. Tavoitteena on kuitenkin tehdä kaikki niin, että alkuperäistä arkkitehtuuria ja tunnelmaa ei tärvellä. Timo Kiukkolasta on kasvanut yli kahdenkymmenen vuoden Kiasma rupeaman aikana uusimman nykytaiteen ripustusvaatimusten spesialisti ja hän toteaakin, että Kiasman peruskorjauksen jälkeen varautuminen siihen, mitä teosten esillepano vaatii, on maailman huippuluokkaa.
– Monissa valmistuvissa uusissa museoissa näyttelyiden esillepanon vaatimuksiin varautuminen on Kiasmaan verrattuna alkeellista.

Arkkitehtuuri ohjaa museovierasta taide-elämysten äärelle

Ainutlaatuisen Steven Hollin suunnitelmasta tekee se, miten syvällisesti hän on eläytynyt vierailutapahtumaan. Kun museovieras saapuu Kiasmaan, haltioituu hän puhdaspiirteisenä ja majesteettisena avautuvasta aulasta. Tämän jälkeen huomio kiinnittyy aulan palveluihin: lipunmyyntiin ja naulakkoon.
– Sitten noustaan ramppia ylös, joka on tarkoituksellisesti niin jyrkkä, että sitä joutuu nousemaan hitaasti. Ideana on se, että siinä tapahtuu valmisteleva siirtymäriitti. Kadulta ei vain pölähdetä suoraan näyttelyyn, vaan taiteen kokemiseen valmistaudutaan hidastamalla tahtia, Kiukkola kuvailee.

Steven Holl on sanojensa mukaan suunnitellut reittiä eikä huoneita. Reitillä voi olla mystisiäkin paikkoja ja toisinaan vieras voi olla vähän eksyksissä. Tietyistä harkituista osista galleriatiloja nähdään myös ulos kaupungille, tämä auttaa kävijää orientoitumaan. Loppujen lopuksi reitti palauttaa museovieraan aina aulaan.
– Ihmistä ei myöskään heitetä suoraan näyttelystä kadulle, vaan hän laskeutuu rampin alas. Tämän jälkeen hän haluaa ehkä juoda kahvia tai lasin viiniä ja käydä museomyymälässä ja sitten poistua, toteaa Timo Kiukkola.

Kiasma on Senaatin vastuusuojelukohde ja sitä korjataan samojen, arkkitehtuuria säilyttävien periaatteiden mukaan kuin virallisestikin suojeltuja kohteita. Timo Kiukkola on pyrkinyt korostamaan sitä, että on tärkeää suojella myös museon immateriaalista puolta, ei ainoastaan käsin kosketeltavia ja nähtäviä yksityiskohtia ja kalusteita. Suojelunarvoista on myös museon ajateltu idea: millainen kokemus museoon saapuminen on, millainen on vierailun reitti.

Mielenkiintoista Kiasman arkkitehtuurissa on myös se, että massiivisesta kokonaisvaikutelmasta huolimatta, perustuu tilojen mitoitus ihmisen katseen korkeuteen, joka on Kiasmassa ajateltu olevan 165 cm korkeudella. Merkittävä osa rakennuksen mitoista, kuten tilojen korkeudet ja leveydet sekä oviaukkojen suhde seiniin, ovat tähän lukuun perustuvia kultaisen leikkauksen kerrannaisia.

Tilaa taiteelle

Kiasman sisätilojen arkkitehtuurissa on Timo Kiukkolan mukaan huomionarvoista myös se, että kaikki välimittakaavan arkkitehtuuri, kuten vaikkapa näyttävät valaisimet tai voimakkaat värit, on sijoitettu yleisötiloihin ja gallerioista ne puuttuvat kokonaan. Kiasmassa lähtökohtana onkin ollut se, että arkkitehtuurissa ei ole teosten kanssa kilpailevia elementtejä.
– Tätä ei ole kaikissa museoissa ymmärretty, mutta Kiasmassa on. Nykytaide voi olla lähes aineettoman kevyttä luonteeltaan ja silloin ympäristössä ei saisi olla mitään, mikä häiritsee taiteen kokemusta, avaa Kiukkola Kiasman suunnitteluperiaatteita.

Kiasman galleriatiloille oman ilmeen antava rappauskuviokin tukee suunnittelun kokonaisajatusta.
– Vaikka kuvio heijastaa valoa hyvin jännällä tavalla, se ei ota mitään roolia, kun teosta katsotaan. Se ikään kuin katoaa teoksen taustalle. Viistonäkymissä, kun siirrytään paikasta toiseen ja kuljetaan vaikka vastavaloon, heijastava pinta ja mattapinta vuorottelevat luoden tilaan tunnelmaa.

Tässä peruskorjausprojektissa Kiukkola vastaa gallerioiden ja naulakkoaulan suunnittelusta ja hän pitää tarkan huolen siitä, että tehdyt parannukset esimerkiksi esitystekniikkaan eivät vaikuta tilojen arkkitehtuuriin.

– Gallerioiden suunnittelu voi kuulostaa tylsälle, mutta minusta se on äärimmäisen motivoivaa. Arkkitehtuurin lisäksi minulla on toinenkin intohimo: kuvataiteen tekeminen. Olen erittäin onnekas, että saan työkseni suunnitella tilaa taiteelle, arkkitehti Timo Kiukkola hymyilee.