Meidän jälkemme: Väestökirjoja Suomessa jo yli 480 vuotta

Väestökirjanpitoa on Suomessa pidetty sekä valtiovallan että kirkon tarpeita varten jo 1500-luvulta lähtien. Kuningas Kustaa Vaasa aloitti tuolloin hallinnon uudistamisen sekä veronkannon ja sotaväenottojen tehostamisen, joita varten ryhdyttiin ylläpitämään maakirjoja. Maakirjoista ilmeni talouskuntien lukumäärä ja niiden ylläpito vakiintui 1530-luvulla. Luetteloiden pitäminen asekelpoisista miehistä vakiintui 1550-luvulla.

Vuodesta 1634 Suomessa alettiin pitää henkikirjoja. Alun perin ne olivat luetteloita ns. henkirahaa eli veroa maksavista henkilöistä. Myöhemmin henkikirjoista tuli hallinnon apuväline myös muun muassa kotipaikan määräämisessä, sotaväenotossa sekä vaali- ja veroluetteloina. Vuoteen 1652 saakka henkikirjoitus oli papiston tehtävänä, minkä jälkeen se määrättiin manttaalikomissaarien tehtäväksi vuoteen 1779 saakka ja sen jälkeen henkikirjoittajien tehtäväksi. Viimeinen henkikirjoitus pidettiin vuonna 1989.

Väestörekisterikeskus, jonka tehtäväksi tuli väestökirjanpidon ohjaus ja valvonta sekä väestön keskusrekisterin (nyk. väestötietojärjestelmän) ylläpitäminen, perustettiin vuonna 1969. Atk-pohjaiseen rekisteriin siirryttiin vuonna 1971.

Väestötietojärjestelmää ylläpitää vuodesta 2020 eteenpäin Digi- ja väestötietovirasto. Tietojen rekisteröinti perustuu kansalaisten ja viranomaisten lakisääteisiin ilmoituksiin. Väestötietojärjestelmä palvelee monenlaisia yhteiskunnallisia toimintoja, kuten vaalien järjestämistä, verotusta, oikeushallintoa, hallinnollista päätöksentekoa ja suunnittelua, tilastointia sekä tutkimusta. Myös yritykset ja yhteisöt saavat käyttöönsä väestötietojärjestelmän tietoja.